Kaikki alkoi 1970-luvun alussa, kun vanhempani, Pirjo ja Hannu Jokela, päätyivät hankkimaan Himalansaaren vanhan osuuskaupan kesäkodikseen. Tämä 1800-luvun lopulta peräisin oleva rakennus seisoi vaatimattomana Saimaan rannalla, mutta he näkivät siinä jotain, mitä muut eivät: mahdollisuuden herättää menneisyyden henki eloon uudella tavalla. Moni piti heitä hulluna – kuka sijoittaisi säästönsä ”vanhaan röttelöön”? Mutta heidän sitkeytensä ja visionäärisyytensä alkoivat hiljalleen kantaa hedelmää.

1990-luvun alussa, kun Himalansaaren koulu suljettiin, vanhempani päättivät pelastaa senkin rapistumiselta. Vuoden vuokrajakson jälkeen Ristiinan kunta myi rakennuksen heille, ja näin alkoi uusi vaihe perheemme elämässä. Koulu heräsi eloon Sinisen Saimaan Taideinstituuttina, jossa yhdistyi taide, kulttuuri ja hyvinvointi.

Lapsuusvuosiltani muistan yhteiset hetket perheen kanssa, kun maalasimme seiniä, kunnostimme kalusteita ja hoidimme puutarhaa. Puhumattakaan rantasaunan lämmittämisestä, joka oli aina se hetki, jolloin arki tuntui pysähtyvän. Vanhempani työskentelivät päivisin lääkäreinä, mutta iltaisin ja viikonloppuisin he uppoutuivat taiteen maailmaan – äitini akvarellikurssien opettajana ja isäni kokkina sekä tapahtumajärjestäjänä. Itse pääsin mukaan kursseille aluksi maalausmallina, myöhemmin opettajana ja näyttelyiden järjestäjänä.

1990-luvun lama ja kulttuurialan haasteet eivät kuitenkaan tehneet elämästä helppoa. Taideinstituutti sai uutta pontta, kun yhteistyö Lääkäreiden kulttuuriseuran kanssa alkoi. Tämä yhteistyö toi satoja kursseja, näyttelyitä ja kulttuurimatkoja, joiden järjestämisessä koko perhe oli mukana.

Vuonna 2014 perheyrityksemme toiminta hiljeni. Olin tuolloin itse jo kulkenut taiteilijan, opettajan ja äidin polkua. Tasapainoilin perhearjen, taiteen ja opettamisen välillä, kunnes elämäni sai uuden suunnan – päätöksen kantaa vastuu tästä paikasta ja sen tarinasta.

Kesällä 2022 pakkasimme tavaramme ja muutimme perheeni kanssa Mikkeliin. Tämä oli suuri askel – ei pelkästään minulle, vaan myös lapsilleni, jotka ovat olleet innokkaasti mukana projekteissa. Olemme yhdessä remontoineet tiloja ja pihapiiriä, ja esimerkiksi vanha koulun piha on kokenut täydellisen muutoksen uusien kesäkeittiöiden ja puutarhan myötä.

Yöveden Ateljeekoti ei ole pelkästään perintö – se on jatkuvasti elävä ja kehittyvä tarina. Äitini poismenon jälkeen isäni on ollut tärkeä tuki. Hän viihdyttää vieraita tarinoillaan, lämmittää saunaa ja on läsnä niin arjessa kuin juhlassa.

Joka kesä luonamme vierailee myös edesmenneen äitini ystävä Irja, joka iästään huolimatta hoitaa kanoja ja istuttaa kukkia puutarhaan. Lasteni lisäksi myös sisarusteni lapset ovat mukana auttamassa kursseilla ja tapahtumissa – perinne jatkuu, mutta aina uudessa muodossa.